Yhteisöllinen asuminen - mun ja sun juttu?

7/24/2017

On tullut tänä vuonna mietittyä paljon, millaista olisi yhteisöllisempi asuminen. Yhteisöasuminenhan on nostanut päätään varsinkin iäkkäämmän väestön keskuudessa ja itse mietin, että lapsiperheelliselle se voisi olla myös varsin toimiva, opiskelijoista puhumattakaan.



Mietitäänpä vaikka millaista on nykylapsiperheen elämä kerrostalossa, näin yleistetyn mallin mukaan. Yläpuolella, alapuolella ja vieressä asuu ihmisiä, joiden kanssa saatetaan olla moikkailuväleissä. Mitään lyhyttä small talkia suurempaa harvoin näiden ihmisten kanssa kuitenkaan juuri vaihdetaan. Sen sukunimen olettaa tietävänsä, mutta eipä muuta. Arki on melko kiireistä noin yleisesti ottaen, kun palapeliin kuuluu niin työt, kotityöt, kauppareissut, lapsen päivärytmi, iltatoimet, yhdessäolo, syöminen... no joo. Työarjessa mukana olevan aikuisen voi olla haastava löytää ja sovittaa aikaa niille ystävälapsiperheille. (Ainakin ihan itse kantapään kautta todettu ja koettu.) Hitot, joskus on haastava löytää aikaa edes itselleen ja lyhyelle rauhalliselle teen juonnille. Johtopäätös, kerrostaloelämä on yksinäistä.

Siinä arjessahan ei siis sinänsä ole mitään vikaa. Lähinnä vaan se tosiasia tulee mieleen, että yhteisöllisempi asumismuoto voisi tehdä hyvää, erakoitumista tehokkaasti estäen. Yhteisössä asuminen ei varmasti sovellu kaikille, mutta monille se voisi olla tie sosiaalisempaan elämään. 

Itseä on varsinkin tänä vuonna alkanut kiehtomaan ajatus pienestä yhteisöstä, jossa lapset ja aikuiset ovat yhtä isoa perhettä. Asumismuotona voisi olla esimerkiksi yksi iso omakotitalo tai omat pienemmät asunnot, joilla olisi yhteisiä oleskelutiloja ja pihapiiri. Luulen, että tuo jälkimmäinen olisi monelle meistä ns. helpompi sulattaa.

Miksi yhteisöasuminen?


Koska,

Se todennäköisesti pienentäisi asumiskuluja.
...jo valmiiksi suht pienien kulujen pienentäminen kiinnostaa aina.

Lapsi saisi helpommin myös muuta seuraa kuin omien vanhempiensa.
...perheenlisäys ei edelleenkään ole mielessä.

Nopeat hoitokuvioiden sopimiset puolin jos toisin helpottuisivat.
...ainakin haluaisin uskoa, että yhteisössä olisi luonnollista hoitaa myös oman lapsen lisäksi muiden ihanuuksia, ja vastaavasti itse voisi joskus päästä vaikka elokuviin oman siipan kanssa (ilman vuosisadan järjestelyä).

Lapsenkasvatukseen ja arkeen saisi myös muiden näkemyksiä ja näkökulmia.
...on ihan mielenkiintoista nähdä, miten muut toimivat ja selvittävät joitain ongelmia. Ja vastaavasti, millainen elämänkatsomus heillä on.

Isompi perhe, isommat ilot.
...niin tietenkin myös surut.

Elämä olisi yksinkertaisesti sosiaalisempaa.
...olisi kiva, ettei jokaisen kahvittelun eteen tarvitsisi nähdä älyttömästi vaivaa, jotta löytyy sopiva aika kaikille, vaan joskus ne kaverit istuisi jo valmiiksi pöydän toisessa päässä.


Omat kokemukset yhteisöllisestä asumisesta ovat pienehköt, mutta niitä kuitenkin on. Asuin kansanopistovuotenani 30 hengen asuntolassa, jossa meillä oli kahden hengen huoneet. Jokaisessa huoneessa oli oma suihku ja wc, sekä tilaa kahdelle sängylle ja työpöydälle. Muutoin keittiö ja olohuonetilat olivat yhteiset. Se yksi vuosi oli... mielenkiintoinen. Väittäisin kuitenkin, että parikymppisten (monet vasta kotoa pois muuttaneita) asuntola on hieman eri asia, mitä esimerkiksi muutaman lapsiperheen yhteisö.

Hieman tuon jälkeen asuin puolisen vuotta kaverin kanssa kolmiossa. Se oli mukavaa aikaa, mutta jäi toisaalta valitettavan lyhyeksi, kun plussasin siihen yhteen kuuluisaan tikkuun, ja oli aika muuttaa Sen Oikean kanssa yhteen. ...joka tietenkin oli taas ihan oman onnenaiheensa.


Minusta ei olisi itse esimerkiksi kommuunin tai muunkaan yhteisön perustajaksi. Mutta leikitään hetki, että voisin päättää, millainen siitä tulisi. Ihanteellisin yhteisö minun mielestäni pitäisi sisällään seuraavia asioita:

Ihmisiä, joilla samankaltaisia arvomaailmoja ja kemiat kohdallaan.

Avuliasta yhteiseloa. 

Yhteistä ruoanlaittoa (toisinaan, ei tietenkään aina).

Jokaisella perheellä (tarvittaessa yksilölläkin) oma tilansa, jonne voi mennä rauhaan niin halutessaan.

Hyvä äänieristys... Lapsiperhe-elämisessä tätä voi tuskin liiaksi korostaa.

Avoin ja kuunteleva ympäristö.

Harrastustilat, monenlaiseen eri tarpeeseen.


Aika paljon tätä aihetta on kyllä tullut mietittyä. Vain teorian tasolla toki. Mielessä on muutaman kerran käynyt, löytyisikö omasta lähipiiristä perheitä tai pariskuntia, jotka myös olisivat kiinnostuneita yhteisöllisemmästä asumisesta, mutta jotenkin tämä on jäänyt vain sellaiseksi salaiseksi haaveiluksi. Kenties osittain siksi, että tämäntyyppiset ajatukset leimataan aika helposti vaan epämääräiseksi hippeilyksi. ..mitä ne eivät todellakaan ole. (...eikä hippeilyssä edes olisi tosin mitään vikaa.) 

No, nyt tulin kaapista ulos näine mietteineni. Tai oikeastaan meidän perhe tuli.

Mites muut? Miltä yhteisöasuminen, tai edes yhteisöllisempi asuminen kuulostaisi? Oletteko jopa harkinneet?

Voisit tykätä myös näistä

1 kommenttia

  1. Just pari päivää sitten kävin tutustumassa kommuuniin, jossa asuu kolme lapsiperhettä. Omakotitalo, jossa omat makuuhuoneet ja yhteiset oleskelutilat. Vaikutti ihanalta paikalta! Lapsilla oli seuraa toisistaan, ja toisaalta hoitovuoroja voitiin jakaa niin että aikuisille mahdollistui enemmän omaa aikaa.

    Itselläni on lähes pelkästään positiivisia kokemuksia yhteisöllisestä asumisesta. Sen verran toki negatiivisiakin, että olen oppinut avoimen, rehellisen ja toisia kunnioittavan viestinnän olevan Se Juttu, jonka puuttuminen aiheuttaa katastrofin... passiivis-aggressiiviset post-it -laput on huonoin tapa hoitaa asioita �� mutta silloin kun viestintäpuoli on ollut kunnossa, on yhteisöelämä ollut poikkeuksetta onnellinen ja rikastuttava kokemus, elämänlaatua selvästi parantava juttu. Uskon, että se voisi olla sitä myös lasten kanssa, varsinkin, jos yhteisössä asuu useampi lapsiperhe. (Facebookista löytyy muuten Kommuunit koolle -ryhmä, jossa on varsinkin viime aikoina ollut myös keskustelua yhteisöllisestä asumisesta lasten kanssa.)

    VastaaPoista

Instagram